Lukijan tarina 2: Ajatuksia olkikasan päältä

1.8.2015

Oma tarinani? Olen 22-vuotias mies, jolla työttömyys on myös osana arjen todellisuutta. Olen aiemmin säntäillyt elämässäni sinne tänne etsiessä omaa tarkoitustani. Aikaisemmin ammattikoulussa ja myöhemmin lukioon vaihtaneeni olen vihdoin saanut toisen asteen jakson ohi elämässäni. Tulevaisuus näytti valoisalta, kun sopiva ala oli välittömästi silmissä koulun loputtua -Historia. Panostin pääsykokeisiin, mutta sisäänpääsy jäi pienestä kiinni. Minut valtasi tyhjyys, kun kesätyötäkään ei pystynyt löytämään näillä papereilla. Muut päivittelivät uusia koulupaikkojaan facebookkiin. Viimeisenä mielessäni pyörii, että humanistisella alalla ei pysty kuitenkaan saamaan työtä tulevaisuudessa.
”Mikä siis on suuntani tässä elämässä?” Mietin itsekseni.

Syytin itseäni ja kiristin vyötä entistä kovempaa. En huomannut negatiivisia merkkejä ajoissa, kunnes henkinen kestokykyni romahti ja aloin samaan ikäviä ahdistavia pakkoajatuksia -yöunet olivat mennyttä. Niiden kanssa taistelen tälläkin hetkellä.

Mutta en voi olla näkemättä silti valoa tunnelin päässä.

Tämän viimeisen parin viikon aikana olen ahdistuksestani huolimatta käynyt prosessia eteenpäin. Olen joutunut järjestelemään elämäni prioriteetteja uuteen järjestykseen. Vanhat ystävät ovat palanneet lähemmin elämääni ja olen puhunut heille ongelmistani. Olen huomannut, että paha oloni on koko ajan johtunut jostain muusta, kun siitä että en satu omistamaan tällä hetkellä yhteiskunnallisesti vartaanotettavaa titteliä. Ihmisen menettäessä kaiken tämän statuksen ja oman mielen huutaessa apua, elämä muistuttaa siitä, miksi vielä seisomme täällä maanpäällä. Miksi rakkaus kaikkein tärkeimpään onnistuu aina unohtumaan?

Huomaan, että olet paljon painiskellut itsekkin asian kanssa. Sellaisen ”paheen”, kun työttömyys ei silti pitäisi painaa mieliämme näin alas. Mekin yritämme joka päivä parhaamme, vaikka ihmiset eivät sitä aina ymmärtäisi. Otsassamme on ruma leima kuin olisimme vapaamatkustajina muiden vetämissä kärryissä. Me emme kuitenkaan vain naura pehmeiden olkikasojen päällä, vaan saatamme jopa itkeä sydämmestämme, että olemme siinä mieltä raastavassa tilanteessa. Halusimme tai emme -muiden ihmisten mielipiteet vaikuttavat meihin ja identiteettiimme. Kukaan ei halua olla syrjään jätetty.

Sen perusteella, millaisen kuvan sinusta olen saanut tämän blogin perusteella, olet kaiken mukana olon arvoinen, ja vetoroolissa en valittaisi, kunhan saamme pidettyä sinutkin mukanamme yhteisellä matkallamme yhteiskuntana.  Toivottavasti joku päivä me kaikki lähestyisimme ja ymmärtäisimme toisiamme -työlliset ja työttömät.

Kiitos vielä blogista 🙂

Lukijan tarina aiheesta Kelottumisen ennaltaehkäisy-osa1: ympäristön raivaus (30.10.2014)

nainen 30v, filosofian maisteri

Kovasti olen raivannut tuota risukkoa: Kuinka omaan työttömyyteen voi suhtautua? Mitähän muut ajattelevat minusta, kun olen työtön? Mitä itse ajattelen muista työttömistä? Mitä ajattelen työstä? Millaista on terve työnteko? Milloin työ voi sairastuttaa?

Tulen perheestä, jossa sisäisiä ristiriitoja on paettu työntekoon, olen saanut jo kotoa mallin työriippuvuudesta. Nyt uskallan jo sanoa, että olen ollut ihminen, joka polkee pyöräillessään vauhtia myös alamäessä. En koe olevani enää.

Työriippuvuutta on varmaan monessa suomalaisessa perheessä. Työnarkomania on salakavala riippuvuuden muoto, koska protestanttisessa kulttuurissa arvostetaan työteliästä ihmistä. Aikuiset voivat paeta parisuhde- ja perheongelmia työhön, kukaan ei pysäytä heitä. Ylityötunneilla voi hyvitellä omatuntoa: ”Teen tärkeää ansiotyötä perheen hyväksi.” Ajatus työstä ihmisen mittarina heijastuu aikuisista myös lapsiin: Olen kuullut perheenäidin sanovan, että hän ei aio puuttua lapsensa psyykkiseen oirehdintaan niin kauan, kun lapsen koulutyö ei kärsi.

Opiskelujen päättyminen ja työttömäksi jääminen oli minulle erityisen vaikea juttu. Oli luovuttava turvaverkosta ja ulkoisista ohjeista ja löydettävä sisäinen motivaatio. Minun sisäinen ääneni oli valmistumisen jälkeen aivan hukassa: en ollut oppinut kuuntelemaan sitä. Koulujärjestelmä opettaa kyllä valitsemaan eri sisällöistä mieluisimman ja suoriutumaan projekteista, joilla on selkeä alku ja loppu. Lisäksi meille kerrotaan, kuinka monta työtuntia projektiin tulisi käyttää ja lopuksi työstä saa arvosanan joka kertoo, miten meni ja että jep, tämä on nyt ihan valmis.

(lisää…)