Sinnikäs – sinnikkäämpi – työtön

5.8.2015

Blogini on viettänyt hiljaiseloa, sillä olen pitänyt kesälomaa työttömyydestä. Totesin uuden vuoden bloggauksessani, ettei työttömällä ole lomakertymiä, mikä vaikeuttaa rentoutumista jopa juhlapyhinä. Niinpä kokeilin kesän ajan keventää työtahtia ja murehtia työttömyyttäni ainoastaan osa-aikaisesti. Kokeilun tulokset olivat vaihtelevat ja riippuivat selvästi sijaistoiminnan paikasta ja luonteesta. Tehokkaimmin työttömyyttä koskevat murheet unohtuivat, kun heittäydyin lasteni kanssa salamanterinpoikasten tutkimiseen sekä taivaltaessani pohjoisen hillasoilla. Voinkin lämpimästi suositella luonnon ihmeisiin tutustumista osana työ/työttömyysstressistä toipumista.

Nyt kuitenkin päivän aiheeseen

Haluan ensiksi kiittää lukijatarinasta, jonka sain viime viikolla (löytyy lukijoiden tarinoita –välilehdeltä). Kirjoittaja on kuvannut osuvasti sitä tyhjyyden ja pettymyksen tilaa, joka seuraa toteutumattomista unelmista. Itselleni tilanne on tuttu, sillä pettymyksiä on tullut vastaan sekä työ- että opiskelupaikkoja hakiessa. Lukijatarina innostikin minut käsittelemään yksityiskohtaisemmin sitä psyykkistä kuormitusta, joka syntyy toistuvien pettymysten kokemisesta. Itselleni työttömyysaika on ollut kuin tunteiden nuorallakävelyä tasapainotellessani jatkuvasti uskon ja epäuskon – tai toivon ja epätoivon – välillä. Koska työttömyyden kuormittavuudesta suuri – tai jopa suurin – osa aiheutuu juuri toistuvien pettymysten kokemisesta, pidän tärkeänä noiden kokemusten ”haltuun ottamista”, ennen kuin ne onnistuvat nakertamaan itsetunnon sahanpuruksi. Olen itse käyttänyt metodia nimeltä surkeuden syväanalyysi, joka perustuu koetun pettymyksen perusteelliseen ymmärtämiseen. Surkeuden syväanalyysi on osoittanut itselleni sen, että työttömyyden läpikäyminen edellyttää intensiivistä psyykkistä uurastusta. Olen listannut alle muutamia tekemiäni havaintoja siitä, millaista kuormitusta joudumme sietämään sekä siitä, kuinka tuota kuormitusta voisi pyrkiä vähentämään.

1§  Jatkuvuuden rakentaminen

Ihmisellä on tarve kokea jatkuvuutta elämässään, mikä edellyttää tulevaisuuden olevan edes jossakin määrin ennakoitavissa. Jatkuvuutta rakennetaan tulevaisuutta koskevien oletusten, toiveiden ja suunnitelmien varassa. Kun ”työllinen” ylläpitää jatkuvuuttaan, on hänellä jonkinlainen käsitys siitä, miltä hänen taloudellinen tilanteensa näyttää puolen vuoden kuluttua, millaisiin ammatillisiin päämääriin hän aikoo suuntautua seuraavan kahden vuoden kuluessa tai millaisia hankintoja hän aikoo tehdä seuraavan viiden vuoden aikana. Työttömän jatkuvuus puolestaan näyttäytyy hyvin toisenlaisena, sillä se perustuu täysin siihen, kuinka sinnikkäästi hän jaksaa hokea mantroja ”mahdollisesti”, ”ehkä”, ”toivottavasti”. Pelko taloudellisesta vararikosta tai ikuisesta ammatillisesta tyhjiöstä varjostaa luottamusta tulevaisuuteen. Jatkuva epävarmuudessa eläminen on johtanut siihen, että olen itse pyrkinyt keskittymään elämässäni ns. ihmisenä kasvamisen jatkumoon. Se ei ole riippuvainen työstatuksesta eikä varallisuudesta; itsensä jalostaminen ja uusien taitojen kehittäminen on läpi elämän jatkuva peltosarka johon myös me työttömät voimme kuokkamme iskeä.

 

2§  Arvioinnin sietäminen

Työtöntä työnhakijaa kuormittaa erityisesti jatkuva arvioinnin kohteena oleminen, sillä jokainen työhakemus on myös tiedustelu siitä, riitänkö minä. Tulokseton työhakemus tulkitaan riittämättömyydeksi suhteessa muihin työnhakijoihin. Tämän jälkeen jäädään usein kieriskelemään työnhakupettymyksen aiheuttamassa epätoivossa ja erehdytään tekemään itseä koskevia arviointeja tuossa surkeuden tilassa. Mielestäni meidän työttömien olisi kuitenkin keskitettävä voimavaramme omien kykyjemme vaalimiseen ja vahvistamiseen luottaen omaan arviointikykyymme. Mitä vähemmän aikaa annamme työnhakupettymyksessä vellomiselle, sitä enemmän voimavaroja säästyy uusien mahdollisuuksien etsimiselle.

 

3§  mahdollisuuksien mielikuvamaalailu

Kolmantena kohtana esittelen mielikuvamaalailun. Kuten jo aiemmin totesin, on työttömän rakennettava jatkuvuuttaan mielikuvien, toiveiden ja unelmien varassa. Mielenkiintoinen työpaikkailmoitus käynnistää automaattisesti ajatusprosessin, joka ainakin omalla kohdallani usein yltyy intensiiviseksi työpaikkahaaveiluksi. Prosessin edetessä käyn läpi omaa osaamistani ja sijoitan itseni kyseiseen työtehtävään. Teen suunnitelmia siitä, kuinka arjen aikataulut saadaan sovitettua yhteen ”työelämän” kanssa ja työstän mielikuvia omasta ammatillisuudestani. Unelmat merkityksellisen työn tekemisestä ja säännöllisistä palkkatuloista rakentuvat pikku hiljaa uskottavaksi mielikuvaksi siitä, mihin suuntaan elämäni saattaa olla menossa. Lopuksi lähetän työhakemuksen tuntien tyydytystä siitä, että olen onnistunut rakentamaan elämälleni jatkuvuutta.

Kun työpaikkahaaveilu päättyykin pettymykseen, putoaa työtön hetkessä siihen epävarmuuden tilaan, jossa luottamus tulevaisuuteen hajoaa nanohiukkasiksi. Kyseessä on epätoivoinen tyhjiötila, jonka sietäminen on uskoakseni yksi työttömyyden tuskaisimmista koettelemuksista. Tyhjiötilan selättäminen on kamppailu, jossa työtön kokoaa psyykkiset voimavaransa, tunnustaa karvaan tappionsa, nielee kyynelensä ja hautaa tulevaisuutensa haavekuvan. Tämän jälkeen hän kerää itsetuntonsa rippeet ja ryhtyy haravoimaan uusia mahdollisuuksia voidakseen – kerta toisensa jälkeen – ryhtyä rakentamaan uutta haavekuvaa. Toistuva haavekuvan hautaaminen ja uuden rakentaminen on täyttä työtä, josta selviäminen on yksi työttömän hyvinvoinnin kulmakivistä.

4§ Itsensä armahtaminen

Viimeiseksi nostan esiin kuormituksen, joka aiheutuu työttömän kokemasta arvottomuuden tunteesta. Työtön ei saa tunnusta siitä työstä, jonka parissa hän uurastaa nääntymiseen asti. Ketään ei kiinnosta, montako työhakemusta työtön on lähettänyt, montako haavetta hän on haudannut tai montako pilvilinnaa hän on rakentanut. Niinpä ainoa, joka työttömän voi armahtaa, on työtön itse. Toivoisin, että tämän bloggauksen myötä jokainen uupumusta tunteva työtön voisi tunnustaa itselleen tekevänsä työtä, josta selviytyminen vaatii äärimmäistä sinnikkyyttä. Haluan myös kannustaa jokaista työtöntä jatkamaan oman peltosarkansa kuokkimista, sillä niin kauan, kuin työtön pettymyksensä jälkeen jaksaa kerätä voimansa, rakentaa uuden unelman ja heittäytyä sen vietäväksi – niin kauan on myös toivoa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.